turku-naantali trippi

Saatiin vikalla kouluviikolla päähänpisto Iidan (http://iidaenfrance.blogspot.fi/) kanssa, että lähtisin Naantaliin kyläilemään ja kiertelemään minkä näköstä siellä on. Muutama päivä idean jälkeen mukaan lähti Emma (emmaelviiran.blogspot.fi), kun hänkin oli tulossa sattumalta Turkuun sillä viikolla. Idea kuulosti joka hetki vaan paremmalta ja aamulla oltiin kaikki jo ihan täpinöissä. Parhaita on kaikki random retket ympäri Suomea. Kolmisen päivää vietettiin viime viikolla Naantalin perukoilla ja Turun massiivises keskustassa.

Päästyämme junalla Turkuun lähdettiin kierteleen hetkeksi keskustaa ja ettimään olisko kaupoissa tavaroita mitä tarvittiin (mm. reppu ois jees, kun nykyinen meni rikki) mutta eipä oikeastaan mitään löytynyt. 

Mulla ei ees enää oo mielikuvaa mitä tehtiin minäkin päivänä. Jes hyvä mä, huonoin muisti ehkä ikinä. kysyin emmalta&iidalta ja nyt tiiän. Keskiviikkona, kun aamulla herättiin alettiin kelaa, mitä tehtäisiin sinä päivänä. Kokkailtiin yhdessä mahtiruokaa. Meistä tulisi kyllä topchefei, jos vähän vaan lisää harjottelisi. Kuvassa Emma kuivaamassa (?!) salaatinlehtiä, haha. Heti kokkaamisen jälkeen lähdettiin etsimään Iidan naapurustosta pyöriä, että päästäisiin pyöräilemään Naantaliin (huom. naapurusto koostuu sukulaisista - sukutila wooa). Pyörä löytyi ja 12 kilometrin matka sai alkaa. Oli ihan törkeen kuuma päivä, joten perillä kummasti varjo ja jäätelö houkutti.

Käveltiin ympäriinsä koko päivä. Naantali on valehtelematta kaunein paikka Suomessa, missä oon käynyt. Varmasti olisin tyytyväinen elämään noin kauniissa paikassa. Voi olla vaan kade kaikille siellä asuville! 

Me elektroniikan aikakauden lapset. Ei vaa, ei me oikeesti pahemmi datailtu, vaan nautittiin säästä ja seurasta!

Auringon alettua laskea horisonttia kohti, lähdettiin kiipeämään Naantalin keskustan läheiselle kukkulalla tsiigailemaan maisemia. Matkalla huipulle löydettiin vaaleanpunaisia ruusuja kimpullinen maasta ja kelattiin, miksi ne oli jätetty siihen. En ole montaa niin nättiä auringonlaskua nähnyt. Istuttiin tossa samassa kohtaa kolmesta neljään tuntia. Mahtavaa vaan pölistä ihmisten kanssa, jotka ymmärtää tätä lähtöpaniikki ja -panikoimattomuutta yhtä hyvin. Se on kuitenkin tällä hetkellä semi-iso osa elämää ja muiden kuin vaihtareiden kanssa siihen aiheeseen ei pääse niin syvälle.

Torstaina vika päivä, yhyy. Päivä tuli vietettyä taas Turussa istuskellessa ja kierellessä ympäriinsä. Ihmisbongaus on yksi mun lempiharrastuksista. Varsinkin isommissa kaupungeissa ihmiset on tosi erinäköisiä ja monet tulee juttelemaankin ihan spontaanisti. Ankeeta Suomessa on just toi puhumattomuus. Itelle tulee joskus selasia puhumispiikkejä, että meen kaikkialla randomisti juttelemaan tuntemattomille ihmisille. Niissä hetkissä se on tosi luonnollistakin junassa mennä istumaan sen ainoan ihmisen viereen joka siinä vaunussa on tai mennä kysymään vaan kaikilta tietä, vaikka tietäisikin mihin päin on menossa. Suomalaiset on kuitenkin yllättävän puheliasta kansaa, harvempi vaan on tottunut puhumaan tuntemattomille.

Kotiinlähtö on yleensä semijees tapahtuma. Monesti pääsee istumaan useemmaksi tunniksi yksin junaan, jossa on mun mielestä mukava viettää vaikka koko päivä. Istuminen junassa ja ulos katsominen on tosi rauhoittavaa. Tuntuu siltä, että pysyisi paikoillaan, vaikka kokoajan kulkeekin lujaa vauhtia kohti määränpäätä niin silti voi vaan istua. Junista on tullut mulle lähes koko lukuvuoden ajan kuljettujen tunnin koulumatkojen aikana kotoisia paikkoja. Paikkoja, missä voin vaan heittää kaiken ympäriinsä sitä koppia, ottaa jalat kengistä, nukkua, maata, syödä, kuunnella musiikkia, laulaa, viheltää, tehdä läksyjä, joogata penkin päällä (kuva 2012/13) tai mitä ikinä nyt huvittaakin. En oo onneksi outo. Eikä me kaikki täällä maan päällä.